Sääntöjä ja spagettitorneja

Opettelisitko mieluummin lakipykäliä ulkoa vai rakentelisit spagettitorneja?
Heräsin virkamies/yrittäjä ja säännöt /rajojen rikkominen-vastakkainasetteluun tänä syksynä käydessäni ristiin yleisen valtio-opin johdantokurssia  Helsingin yliopiston puolelta ja New venture development -kurssia Aallosta. Ja kuinka erilailla meitä opetetaankaan! Sain kokea tämän kantapään kautta, kun aamun luento aloitettiin mahdollisimman korkean spagettitornin rakentamisella (arvaa kumpi kurssi!) ja illan taasen vietin lukien pykäliä hyvän hallinnon periaatteista. Siitä, kuinka virkamiehen tulee olla asiantunteva, puolueeton ja lakiin pohjaava.

Mutta yrittäjä. Sen on oltava rohkea ja rikottava rajoja. Kirjoitettava sumeilematta sallitun viivatilan yli ja mentävä kutsumattomana juhliin. Visioitava, oltava rohkea, hullu, ennakkoluuloton. Eikä saa pelätä epäonnistumisia (jos et ole koskaan epäonnistunut, et ole koskaan todella yrittänyt mitään!). Yrittäjän on nähtävä mahdollisuus siellä, missä muut näkevät vain ongelmia. Suhtauduttava luovasti niinkin muka-triviaaliin tekemiseen kuin spagettitornin rakentamiseen. Spagettitorniluennollani nimittäin hauskin ja kekseliäin spagettitorni oli se, missä spagettitornipelin "sääntöjä" oli surutta rikottu, ja torni oli käytännössä laitettu riippumaan toisesta kerroksesta sen sijaan, että tornia olisi oikeasti sääntöjen mukaan lähdetty rakentamaan lattiasta käsin pysyväksi rakennelmaksi. Sääntöjä oli tulkittu laveasti, mutta tehty sen sijaan jotain vähän erilaista ja mieleenjäävää.

Sääntöjä. Niitä meille annetaan mutta niitä me toisaalta haluammekin noudattaa. Kun valmistauduimme abeina äidinkielen esseekirjoituksiin, opettajamme tivasi jatkuvasti, että miksi meidän pitää olla niin konservatiivisia? Hyvänen aika, kirjoittaisimme nyt vaikka runomuodossa ja ottaisimme täysin uuden näkökulman. Tai edes käyttäisimme konseptipaperin suomaa tilaa vähän eri tavalla! Mutta ei. Haluamme kirjoittaa tavallisia neljän sivun esseitä tavallisista aiheista tavallisella näkökulmalla: Facebookista, ihmissuhteista ja harrastuksista.  Ihan samalla tavoin Aallon estetiikan kurssilla kaikista eniten suuttumusta herätti selkeiden ohjeiden puute. Miksi ihmeessä kurssin vetäjän on pakko antaa niin vapaat kädet? Onhan se nyt niin paljon helpompaa, kun kirjasintyyli, fonttikoko, riviväli, sanamäärä, kappaleiden määrä, otsikon pituus ja aihe on annettu valmiina. Ei sitten mene aika miettimiseen.

Säännöt selkeyttävät ja vähentävät miettimisen tuskaa. Ehkä juuri siksi haluamme itse asiassa noudattaa myös sääntöjen kaltaisiksi muodostuneita periaatteita: kirjoittamattomia, mutta silti kaikkien tiedostamia koodeja siitä, miten tulee toimia. Uskon, että halu tulee helppouden lisäksi pitkälti siitä, mihin olemme tottuneet, ja mihin meitä on koulutettu. Kun päähäni on 10 vuotta paukutettu saksan epäsäännöllisten verbien taivutusta ja sivulauseen sanajärjestystä, niin miten voisinkaan uskaltaa kirjoittaa kielellä luovasti ja rajoja rikkoen? Kun kaikki muut ympärillä toimivat samalla tavoin, niin ei ole itsestäänselvää, että on näkemystä ja rohkeutta muuttaa suuntaa. Ei ole aina helppoa tuoda esiin uusia ideoita, olla erilainen ja mieleenjäävä.

Mieti kuulemiasi luentoja ja puheita. Mitä tulee ensimmäisenä mieleen? Minkälaisia asioita muistat? Mikä on ollut erilaista ja mieleenjäävää? Itse muistan tuon jo mainitsemani spagettiluennon. Ja sen luennon, jonka piti Skypen yhteydellä Tanskassa vakoilusta vankeuteen tuomittu Timo Kivimäki. Lukion biologiantunnin, jolla yksi oppilas halusi välttämättä rangaistuksena mennä opettajan pöydälle punnertamaan. Kun toimme laskareiden assarille skumppaa (kyllä!). Kun rikkoo sääntöjä, ei ehkä edes kirjoitettuja vaan vain arkipäivään juurtuneita tapoja. Se jää mieleen.

Byrokratiaa ja Kelan paperirumbaa helposti kritisoidaan, mutta säännöt ja lait tuovat myös paljon turvaa. Spagettitornien kasailun jälkeen oli mielenkiintoista syventyä hyvän hallinnon periaatteisiin. Usein säännöt pyrkivät turvaamaan oikeudenmukaisuuden ja luomaan jatkuvuutta ja varmuutta. Suuri osa säännöistä on lopulta luotu kaikkien viihtyvyyden, turvallisuuden ja toisaalta tasapuolisuuden takaamiseksi. Ja nyt puhun ennen kaikkea yleisistä ja "kaikkien tuntemista" periaatteista. Oli kyseessä sitten "älä juokse käytävillä", oikeudenkäymiskaari  tai "älä puhu toisten päälle", niin tavoitteena on jokaisen turvallisuus ja oikeus saada mielipiteitään julki. Se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.

Miten siis säilyttää sääntöjen luoma oikeudenmukaisuus ja jättää samalla mahdollisuus luovalle rajojen rikkomiselle? Se käy helposti ainakin silloin, kun rajat ovat vain omiin mieliimme juurtuneita, tylsän mukavuudenhaluisiakin tottumuksia. Luennoitsija, joka ei käytä PowerPoint-kalvoja rikkoo rajoja. Bussikuski joka kiinnittää bussiin "Linja-autossakin voi hymyillä" -kylttejä rikkoo rajoja. Ruokalassa tuntemattoman kanssa keskustelun aloittava rikkoo rajoja. Kun hymyilin sinulle eilen bussissa, rikoinko rajoja todella silloinkin? Säännöt, kirjoittamattomatkin, ovat tärkeitä, mutta vain silloin kun niillä on oikea tarkoitus. Mitä arkipäivän kirjoittamatonta sääntöä sinä haluat rikkoa tänään?

Perustin blogin!

Ajatukset eivät mahtuneet enää Facebookin statuskenttään. Päätin siis perustaa oman blogin.

Ja eihän Facebook ole enää edes in, kuten HS:n sunnuntaisivun 9-luokkalaiset työharjoittelijat osasivat kertoa: "Kaikki 15-vuotiaat tietävät, että Facebook ei ole enää in. Profiilia ehkä vielä pidetään, mutta sinne ei enää päivitetä kuin kuvia. Sitä paitsi siellä ovat nykyään kaikki - aina vanhempia ja mummua myöten. Sen sijaan blogeista on tullut suosittuja nuorten keskuudessa." (HS 30.9.2012) Seuraan siis edesottamuksissani vahvasti yläasteikäisten muotia. Ja hyvä niin. Näin jo kolmeakymppiä käydessä on hyvä ottaa esimerkkiä nuoremmistaan. ;)

Siispä blogi.
Koska ikinä ei voi kirjoittaa liikaa. Ja kirjoittamalla ideat jäsentyvät. Kandiluennolla siteerattiin pari viikkoa sitten aika hyvää ajatusta:

"Kuinka voin tietää, mitä ajattelen, ennen kuin näen, mitä olen kirjoittanut?" (C.A. Foster)

Usein käy niin, että omat ideat ja steitmentit tuntuvat paljon selkeämmiltä silloin, kun ne on vasta juuri saanut ideoina. Kenelläpä ei olisi joskus ollut tunnetta jostakin selkeästä, kirkkaasta ajatuksesta, jonka tuntuu ihan täydelliseltä. Mutta jos se täydellinen idea pitäisi laittaa jotenkin ymmärrettävään ja muille aukeavaan muotoon, niin johdatus loppuu heti ensimmäiseen lauseeseen. Vaatii raakaa työtä saattaa teksti loppuun asti. Ja siihen raakaan työhön haluan tarttua! Tervetuloa seuraamaan blogiminääni!:)