Tervetuloa elämääni

Lenkkeilin Tukholmassa juhannusaattona vahingossa siirtolapuutarhakylään. Siellä minä suomalainen tein perinteistä perjantain päivälenkkiä iloisten juhannusruotsalaisten keskellä. Tunsin olevani kuin Juoksuhaudantien Matti Virtanen tai Vadelmavenepakolaisen Mikko Virtanen. Juoksin hikisenä keskellä kansankotia tutkailemassa onnellisten ruotsalaisten elämää: täällä he kulkevat  kukkakranssit päässään juhannusaterialle syömään uusia perunoita ja ehkä laulaa lurittavat pari perinnelaulua matkalla. Sosiaalisuuden kaipuussani pysähdyin puhumaan pari sanaa paikallisten kanssa ja kysyin ruotsiksi, että onko kylässä kenties juhannussalkoa. Ruotsalaiset vastasivat kohteliaasti kysymyksiini ”kyllä on, tuolla pääjuhlapaikalla”, ja jatkoivat pikaisesti taas matkaa. Myös minä lähdin omille teilleni ja jätin ruotsalaisen juhannusidyllin taakseni

Pitkästä aikaa tuntui ulkopuoliselta. En kuulunut tuohon yhteisöön, johon tuntui ruumiillistuneen koko ruotsalainen lihapullilta ja lempeydeltä tuoksuva onnellisuus. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla, kuinka paljon oma yhteisöni Suomessa kantaakaan: ystävät, työ- ja opiskeluyhteisö, perhe ja sukulaiset ovat kaikki puolen tunnin päässä tavoitettavissa hädän hetkellä tai mikä vielä parempaa, silloinkin kun vain kaipaa hyvää seuraa

En ole kuitenkaan ihan varma, onko yhteisöllisyys seurausta tiiviistä ystävyyssuhteista, vai vain jostain tunteesta ympärillämme. Jostain syystä koin takavuosina hämmentävää yhteisöllisyyden tunnetta Aalto-yliopiston laskutuvassa, vaikka paikalla olisikin ollut vain puolituttuja. Ja melkein, kyllä, tunsin kateutta vieressä puurtavia fyysikoita kohtaan, jotka nablasivat laajan matikan tehtävien parissa ja yömyöhään vielä klubi-illassakin piirtelivät kaavoja pöytäliinoihin. Yhteinen päämäärä ja jaettu tila toivat yhteisöllisyyttä.

Jotain kiehtovaa uudessa ympäristössä ja yhteisön puuttumisessa kuitenkin on: itsensä likoon laittaminen. Ensimmäisinä päivinä Tukholmassa pohdiskelin seuraavia kysymyksiä: Löytäisinkö täältäkin ystäviä? Kuuntelisiko täälläkin joku murheitani? Miten uudessa paikassa onnistuu rakentamaan ympärilleen turvallisen ilmapiirin? Ja mikä riittää itse kullekin tuomaan yhteisöllisyyden tunteen? Jos ei kaupassa aina törmää tuttuihin, voiko silti ajatella olevansa osa yhteiskuntaa? Tottuisinko siihen, että minulla ei uudessa paikassa olisikaan tosiystäviä?

Kysyin Ruotsissa tapaamiltani kansainvälisiltä opiskelijoilta usein, että miten he kokevat sopeutuneensa maahan. Moni vastasi samaa, mitä Suomesta usein kuulee: sopeutuminen on erittäin vaikeaa. Ruotsalaiset eivät tunnu päästävän elämäänsä helposti. Luulet jo olevasi ruotsalaisen hyvä ystävä, mutta sitten hän sulkeekin oman elämänsä vain itselleen. Ei tervehdi kun kohtaatte, ja kun kysyt, miten viikonloppu meni ja mitä teit, hän vain kertoo lauantain ja sunnuntain säästä. Jotkut kansainvälisistä opiskelijoista totesivat, että Ruotsi on pakko jättää taakse, koska he haluavat asua maassa, jossa voivat todella päästä sisään yhteisöön.

Mutta kaikki tämä tapahtuu myös omassa yhteisössäni ja Suomessa. Uuteen kaupunkiin, uuteen elämäntilanteeseen tai uuteen maahan saapuneet ihmiset etsivät omaa paikkaansa. Hekin vaeltelevat juhannusaattona Helsingissä ja miettivät, miksi kaupunki on niin autio ja miksi alkoholi on loppu kaikkialta. Välillä mietin, miksi en näe enemmän vaivaa toivottaakseni heitä tervetulleiksi.

En ole yksin tämän ongelman kanssa. Aalto haluaa kansainvälisiä opiskelijoita. Suomi haluaa kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä. Haluamme uusia ideoita ja ihmisiä. Uutta työvoimaa, lisää verorahoja, kansainvälisiä linkkejä ja verkostoja. Mutta paljon tästä hyvästä jää saamatta, jos emme pysty ottamaan muualta tulleita yhteisöömme. Minultakin jää paljon saamatta, jos en osaa ottaa uusia ihmisiä elämääni: potentiaalinen uusi ystävä ja raikkaita ajatuksia.

‪Meemit, mistä tulette?‬

Aina toisinaan jokin ilmiö pohdituttaa kovasti uteliasta mieltäni. Tänään se oli meemit. 2000-luvun puolivälistä muistan kissameemit, mutta vuodet sen jälkeen elin varsinaisessa meemityhjiössä. Törmäytin itseni toden teolla meemien kanssa vasta viime vuoden puolella, kun opiskelukaverini alkoivat kommentoida kurssimme luentoja ensisijaisesti meemien kautta. Syksyllä 2012 perässä seurasivat suomalaisetkin Facebookin meemisivustot University of Helsinki Memes ja Aalto Uni Memes. Ylipäätään tuntuu, että ihan vasta viime vuonna meemit valloittivat Facebookin ja sitä kautta suuren yleisön. Havahduin itsekin vasta Facebook-valloituksen myötä miettimään: meemit, mitä te olette, mistä tulette, ja mikä tekee teistä niin elinvoimaisia?‬

‪Liityin IRC-galleriaan yläasteella ja irkkaamaan opin vasta yliopistossa - internet-meemit ovatkin olleet minulle verrattain uusi asia. Sanana meemi ei sitä ole. Meemi-sana syntyi jo 70-luvulla Richard Dawkinsin kynästä. Dawkins vertasi meemejä geeneihin. Meemit ovat kulttuurisia ja viestinnällisiä kopioitujia, tilanteesta riippuen ajatuksia, hokemia, vaatemuoteja. Internetmeemit ovat YouTube-videoita, sanaleikkejä, hauskoja kuvia ja ääniä.‬

Meemi-sanan käyttö arkikielessä vaatii kuitenkin selityksiä ainakin sukualaiskahveilla isoäidin kanssa. Meemit tuovat vahvasti esille sen, kuinka viestinnän maailma on muuttunut parissa vuosikymmenessä radikaalisti. Miten meemit olisivat universaalisti selitettävissä? ‪Ovatko ne internetkansan tapa kommentoida elämänmenoa ja kritisoida asioita? 2010-luvun vessakirjoituksia? Meemien yleistyttyä Facebookissa kuvalautojen ja keskustelupalstojen trendi siirtyi yhä isommalle yleisölle. Jos Facebook olisi olohuone, niin meemit olisivat siellä heitettyjä vitsejä tai hauskoja oivalluksia, jotka leviävät vauhdilla suullisena perimätietona.‬

‪Paitsi ilmiöinä verraten uusia, meemit ovat myös itsessään nopeita. Meemin katsoo parissa sekunnissa, kun asia-artikkelin lukemiseen kuluu monisatakertainen aika. Hyvä meemi on kuin sairaalloisen nopeasti lisääntyvä bakteeri. Nyt alustana vain toimii sosiaalinen media, ja bakteerin perimän sijasta onkin mahdollisuus levittää omia ajatuksia - vitsejä tai kriittisiä kommentteja. Jos nyt äärimilleen yksinkertaistetuilla viesteillä voidaan kestävästi mitään argumentoida. ‬

‪Paitsi vitseinä ja oivalluksina, koen meemit myös osana kasvanutta ironian kulttuuria. Sitä kulttuuria, missä mihinkään ei voi suhtautua tosissaan vaan asioita on parempi esittää meemien avulla tiedostavan ja ironisen intellektuellisti. Meemin avulla luodaan yhteinen todellisuus lukijan kanssa ja jaetaan jotain, mitä muu maailma ei yhdellä vilkaisulla ymmärräkään. Hyvä meemi jättää jotain sanomatta: katsoja tajuaa kontekstin ja voi usein oivaltaa jotain. Ahaa, hahaa! Vaan jos meemit leviävät vähitellen kuvalautojen ja Facebookin kautta lehtien mielipidepalstalle ja tätien kirjoituksiin, niin tuleeko niistä ihan passé? ‬

‪Meemit leviävät nopeasti, niitä on hankala selittää internettiin vihkiytymättömälle ja niillä voi olla paljon mainosarvoa. Jos hallitsee meemien maailman voi levittää paitsi naurua, myös omia oivalluksiaan ja arvojaan.‬ Bloggaaja on väistämättä meemistiä hitaampi. Harvaa blogitekstiä katsellaan kahden viikon ajalla kaksi miljardia kertaa Harlem Shaken tapaan. Mutta voiko meemillä muuttaa maailmaa?

Ehditkö ajatella tänään?

Talvisena sunnuntaipäivänä tein uuden aluevaltauksen. Kaikki alkoi siitä, kun kaikki suunnitelmani kyseiselle päivälle toinen toisensa jälkeen peruuntuivat, ja huomasin olevani yksin ja nälkäisenä Helsingin keskustassa, repussani kaksi kirjaa ja lounasseteli. Suuntasin siis Helsingin rauhallisimpaan kahvilaan, ostin salaatin, asetuin ison tyynykasan ääreen ja avasin ensimmäisen kirjan.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun luin kirjaa kahvilassa! Tiedon myllerryksessä aika syvälliselle ajattelemiselle ja leppoisalle mietiskelylle tuntuu vähentyneen. Jatkuvasti muuttuva ja tykittyvä tieto vaatii myös jatkuvaa vastaanottamista. Kun Steve Jobs kuoli syksyllä 2011, luin uutisen kaksi tuntia myöhässä, ja opiskelukaverini huomautti uutisen jo olevan kovin vanhentunut.

Itse olen kuitenkin sikäli onnellisessa asemassa, että tiedon ilotulitus tuntuu luonnolliselta. Äitini sukupolvi on käynyt koulunsa ja opiskellut aikana, jolloin tuoreimman mahdollisen tiedon sai aamun lehdestä eikä opiskelukaan vaatinut taitoa suodattaa jatkuvalla syötöllä valtavaa määrää informaatiota. Muutos nykytilanteeseen on ollut valtava. Minun sukupolvellani on siis tottumisetu, mutta moni meistä taitaa jäädä jälkeen keskittymiskyvyssä. Neurologian professori Perttu Lindsberg kirjoittaa kolumnissaan nuorten aikuisten tilkkutäkkiaivoista, jotka eivät enää osaa keskittyä, hallita aikaa tai rakentaa isoa kuvaa.

Myös media vastaa lyhyillä, tarttuvilla jutuillaan tilkkutäkkiaivojen tarpeeseen. Nopeat jutut vastaavat myös ajan henkeen: kiireeseen ja tiedon suureen määrään, jotka ovat vieneet tilaa rauhalliselta vastaanottamiselta ja ajattelulta. Kun kaikki maailman lyhyet uutiset kulkevat taskussa, vaatii tietoista valintaa myös jättää ne taskuun. Keskittyä sata vuotta sitten kirjoitettuun kirjaan, pitkään artikkeliin tai vain antaa omien ajatusten kulkea vapaasti omaan tahtiin. Helsingin Sanomat tarttuu haasteeseen hs.fi/hitaat -sivulla, johon on koottu lehden pitkiä juttuja ajan kanssa luettavaksi. Koska "syvällisen ja taustoittavan journalismin tarve on kasvanut vastapainona nopealle uutisoinnille".

Tarve ajattelulle ja syventymiselle on suuresti olemassa. Hyviä ideoita ja oivalluksia on mahdotonta tehdä stressaavassa tiedon tulituksessa ja isot ongelmat harvoin ratkeavat Facebookin newsfeediä seuratessa. Jotta voimme tehdä hyviä päätöksiä, ottaa raikkaita näkökulmia ja keksiä uusia yhteyksiä, on tärkeää voida  päästää irti jatkuvasta uusien ärsykkeiden virrasta.

Mutta mistä voi ostaa 4 tuntia lisää aikaa ajatteluun? Priorisointikaupasta! Jos rauhallinen aika ei tule luonnostaan, vaatii se nimenomaan tietoista priorisointia. Ennen kuin pystyy varaamaan lukemiselle ja ajattelulle aikaa, on tajuttava asettaa ne joutavanpäiväisen sijaistekemisen edelle. Jos ei harrasta joutavanpäiväistä sijaistekemistä, niin aika ajattelulle pitää silloin asettaa jonkin ehkä tärkeältäkin tuntuvan askareen edelle. Opintopsykologi ehdottaisi keskittymisongelmiin aikapäiväkirjaa ja oman viikon etukäteissuunnittelua.
Minä haluan asettaa lukemisen ja pohdiskelun ihan tietoisesti korkealle. Tänä vuonna haluan lukea 10 kirjaa ja ajatella rauhassa silläkin uhalla, että pari Newsfeed-päivitystä ja mielipidekirjoitusta jäävät lukematta.

Niksi-Ilmi ehdottaa:

• mene yksin lounaalle, jätä läppäri sekä kännykkä sivuun ja avaa kirja

• jätä bussimatkalla kännykkä taskuun ja ipod reppuun: katso maisemia ja anna aikaa ajatuksille

• asenna jokin esto-ohjelma, esim. LeechBlock, jolla voit rajoittaa Facebookin ja muun turhan käyttöä (käytin syksyllä kandin teon lomassa!)

• istu nojatuoliin

• lähde lenkille

Facebook, milloin sinusta tuli niin tärkeä?

Joulukuisena aamuna sain ensimmäistä kertaa kokea Facebookin nurjan puolen: message-toiminto ei yhtäkkiä toiminutkaan. Heti alkoi tuntua, että monta tärkeää viestiketjua oli kesken. Ja pari kaveria hehkutti Newsfeedissä valintaa teekkarijaostoon. Olisi ollut hauska onnitella heitä "henkilökohtaisesti" Facebook-viestin avulla eikä tyytyä pelkästään tykkäykseen tai kommenttiin statuspäivityksessä. Päädyin tuskailemaan tilannettani omassa statuspäivityksessäni ja kirjoittamaan Facebookin helppiin viestiongelmastani.

Siis hetkinen. Onnitella privaatisti Facebook-viestien avulla? Tuskastua Facebook-viestien toimimattomuudesta? Milloin Facebookista tuli elämäni tärkein viestintäkanava?

Seuraa 618 merkin katsaus elämäni viestintämuotoihin.
Lankapuhelin. Ensin siihen vastaaminen jännitti, mutta onneksi saattoi aina pyytää äidin puhelimeen. Tätä seurasivat kirjekaverit: niitäkin minulla oli.
Kännykkä. Sain 3200-puhelimen 9-vuotiaana. Sillä kännykällä saattoi säveltää, kuunnella soittoääniä ja pelata alkuperäistä matopeliä. Elämäni nettiviestintä taasen alkoi vuonna 2000, kun uusi luokkakaverini kysyi sähköpostiosoitettani. Aloitimme tiivihkön sähköpostiajatustenvaihdon, jossa listasimme muun muassa lempiaineita ja puhuimme harrastuksista.
Ja sitten mese. Ah mese!<3 Kulta-aika oli varmaankin vuoden 2004 kieppeillä, jolloin tiukat keskustelut ja viime hetken koevalmistautumiset käytiin juuri messengerin välityksellä.

Ja sitten 2007. Facebook. Uusi lukiokaverini houkutteli minut mukaan (terkkuja Ronille!), ja jotenkin lankesin uuden järjestelmän kiusaukseen. Vielä silloin kuitenkin vain harvaa kaveria näki Facebookissa, ja fase eli äfbee oli enemmänkin kiva lisä. Jossain vaiheessa se kuitenkin räjähti käsiin. En tiedä enää yhtäkään noin omanikäistäni ihmistä, joka ei olisi Facebookissa. Tapaamiset sovitaan Facebookin ja Doodlen avustuksella. Synttärionnittelut hoituvat Facebookissa. Kutsut tulevat Facebookista. Tapahtumat järjestetään Facebookissa. Välillä todellisuus ja kybertodellisuus jopa sekoittuvat. En ole ihan varma, näinkö opiskelukaverin eilen koulun käytävällä, vai onko kaveri vaihdossa, ja todellisuudessa "näin" hänet Facebookin newsfeedissä. Facebookin keskustelut myös jatkuvat luontevasti reaalimaailmassa ja toisin päin. Sama jatkumo koskee toki koko Internetiä ja ylipäätään viestintää, mutta Facebook on tuonut tiedon virran hämmästyttävän reaaliaikaiseksi.

Eräänä syvällisenä perjantai-iltana ystäväni päätti poistua keskuudestamme. Siis Facebookin keskuudesta. Hän osoitti todella harvinaista kansalaisrohkeutta. Tosin sekään ei kestänyt kovin kauaa, koska muutaman viikon jälkeen ystäväni oli palannut, ja saatoimme taas jakaa kuulumisia rattoisasti myös Facebookissa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, ja Facebook oli toki avosylin ottamassa vastaan eksynyttä lammasta: kaikki vanhat muistot olivat mukavasti tallella. Itsekin leikittelen aina välillä ajatuksella elämästä ilman Facebookia. Tietäisinkö silloin vähemmän kavereideni tekemisistä? Varmasti! Näkisinkö silloin ystäviäni enemmän kasvokkain? Tuskin. Jäisinkö silloin paitsi monista mielenkiitoisista tapahtumista ja ajatuksista? Mitä todennäköisimmin!

Facebook on hiipinyt salakavalasti luontevaksi ja usein erottamattomaksi osaksi elämäämme. Jouluna kapinoin yhteiseloamme vastaan: annoin lepoa läppärilleni ja erityisesti todellisuuteni jatkeelle Facebookille piilottamalla läppärini laturin. Ei elämä niin kovin erilaista ollut, ehdinpä vain lukea enemmän oikeita kirjoja. Kaikki tapahtui ihan yhtä hehkeänä ilmankin Facebookia. Myönnän silti, että oli aika mukavaa kirjautua uudelleen naamakirjaan. Kirjeillä en pysyisikään niin näppärästi perillä kavereideni ajatuksista ja lähettelisi helposti kevyen kynnyksen viestejä Zimbabween. Tiivis yhteyteni Facebookin kanssa on toki hieman pelottavaa, mutta onhan se toisaalta aika kiva.

Vuonna 2013 suhteemme kokee ison muutoksen, kun Facebook sujahtaa läppäriltä myös taskuuni kuusi vuotta odotetun älykännykän myötä. Toivon, että annat minulle silti aikaa myös omille ajatuksille.