Tervetuloa elämääni

Lenkkeilin Tukholmassa juhannusaattona vahingossa siirtolapuutarhakylään. Siellä minä suomalainen tein perinteistä perjantain päivälenkkiä iloisten juhannusruotsalaisten keskellä. Tunsin olevani kuin Juoksuhaudantien Matti Virtanen tai Vadelmavenepakolaisen Mikko Virtanen. Juoksin hikisenä keskellä kansankotia tutkailemassa onnellisten ruotsalaisten elämää: täällä he kulkevat  kukkakranssit päässään juhannusaterialle syömään uusia perunoita ja ehkä laulaa lurittavat pari perinnelaulua matkalla. Sosiaalisuuden kaipuussani pysähdyin puhumaan pari sanaa paikallisten kanssa ja kysyin ruotsiksi, että onko kylässä kenties juhannussalkoa. Ruotsalaiset vastasivat kohteliaasti kysymyksiini ”kyllä on, tuolla pääjuhlapaikalla”, ja jatkoivat pikaisesti taas matkaa. Myös minä lähdin omille teilleni ja jätin ruotsalaisen juhannusidyllin taakseni

Pitkästä aikaa tuntui ulkopuoliselta. En kuulunut tuohon yhteisöön, johon tuntui ruumiillistuneen koko ruotsalainen lihapullilta ja lempeydeltä tuoksuva onnellisuus. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla, kuinka paljon oma yhteisöni Suomessa kantaakaan: ystävät, työ- ja opiskeluyhteisö, perhe ja sukulaiset ovat kaikki puolen tunnin päässä tavoitettavissa hädän hetkellä tai mikä vielä parempaa, silloinkin kun vain kaipaa hyvää seuraa

En ole kuitenkaan ihan varma, onko yhteisöllisyys seurausta tiiviistä ystävyyssuhteista, vai vain jostain tunteesta ympärillämme. Jostain syystä koin takavuosina hämmentävää yhteisöllisyyden tunnetta Aalto-yliopiston laskutuvassa, vaikka paikalla olisikin ollut vain puolituttuja. Ja melkein, kyllä, tunsin kateutta vieressä puurtavia fyysikoita kohtaan, jotka nablasivat laajan matikan tehtävien parissa ja yömyöhään vielä klubi-illassakin piirtelivät kaavoja pöytäliinoihin. Yhteinen päämäärä ja jaettu tila toivat yhteisöllisyyttä.

Jotain kiehtovaa uudessa ympäristössä ja yhteisön puuttumisessa kuitenkin on: itsensä likoon laittaminen. Ensimmäisinä päivinä Tukholmassa pohdiskelin seuraavia kysymyksiä: Löytäisinkö täältäkin ystäviä? Kuuntelisiko täälläkin joku murheitani? Miten uudessa paikassa onnistuu rakentamaan ympärilleen turvallisen ilmapiirin? Ja mikä riittää itse kullekin tuomaan yhteisöllisyyden tunteen? Jos ei kaupassa aina törmää tuttuihin, voiko silti ajatella olevansa osa yhteiskuntaa? Tottuisinko siihen, että minulla ei uudessa paikassa olisikaan tosiystäviä?

Kysyin Ruotsissa tapaamiltani kansainvälisiltä opiskelijoilta usein, että miten he kokevat sopeutuneensa maahan. Moni vastasi samaa, mitä Suomesta usein kuulee: sopeutuminen on erittäin vaikeaa. Ruotsalaiset eivät tunnu päästävän elämäänsä helposti. Luulet jo olevasi ruotsalaisen hyvä ystävä, mutta sitten hän sulkeekin oman elämänsä vain itselleen. Ei tervehdi kun kohtaatte, ja kun kysyt, miten viikonloppu meni ja mitä teit, hän vain kertoo lauantain ja sunnuntain säästä. Jotkut kansainvälisistä opiskelijoista totesivat, että Ruotsi on pakko jättää taakse, koska he haluavat asua maassa, jossa voivat todella päästä sisään yhteisöön.

Mutta kaikki tämä tapahtuu myös omassa yhteisössäni ja Suomessa. Uuteen kaupunkiin, uuteen elämäntilanteeseen tai uuteen maahan saapuneet ihmiset etsivät omaa paikkaansa. Hekin vaeltelevat juhannusaattona Helsingissä ja miettivät, miksi kaupunki on niin autio ja miksi alkoholi on loppu kaikkialta. Välillä mietin, miksi en näe enemmän vaivaa toivottaakseni heitä tervetulleiksi.

En ole yksin tämän ongelman kanssa. Aalto haluaa kansainvälisiä opiskelijoita. Suomi haluaa kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä. Haluamme uusia ideoita ja ihmisiä. Uutta työvoimaa, lisää verorahoja, kansainvälisiä linkkejä ja verkostoja. Mutta paljon tästä hyvästä jää saamatta, jos emme pysty ottamaan muualta tulleita yhteisöömme. Minultakin jää paljon saamatta, jos en osaa ottaa uusia ihmisiä elämääni: potentiaalinen uusi ystävä ja raikkaita ajatuksia.