Lenkkeilin Tukholmassa juhannusaattona vahingossa siirtolapuutarhakylään.
Siellä minä suomalainen tein perinteistä perjantain päivälenkkiä iloisten
juhannusruotsalaisten keskellä. Tunsin olevani kuin Juoksuhaudantien Matti
Virtanen tai Vadelmavenepakolaisen Mikko Virtanen. Juoksin hikisenä keskellä kansankotia
tutkailemassa onnellisten ruotsalaisten elämää: täällä he kulkevat kukkakranssit päässään juhannusaterialle
syömään uusia perunoita ja ehkä laulaa lurittavat pari perinnelaulua matkalla.
Sosiaalisuuden kaipuussani pysähdyin puhumaan pari sanaa paikallisten kanssa ja
kysyin ruotsiksi, että onko kylässä kenties juhannussalkoa. Ruotsalaiset
vastasivat kohteliaasti kysymyksiini ”kyllä on, tuolla pääjuhlapaikalla”, ja
jatkoivat pikaisesti taas matkaa. Myös minä lähdin omille teilleni ja jätin
ruotsalaisen juhannusidyllin taakseni
Pitkästä aikaa tuntui ulkopuoliselta. En kuulunut tuohon
yhteisöön, johon tuntui ruumiillistuneen koko ruotsalainen lihapullilta ja
lempeydeltä tuoksuva onnellisuus. Tajusin kouriintuntuvalla tavalla, kuinka
paljon oma yhteisöni Suomessa kantaakaan: ystävät, työ- ja opiskeluyhteisö, perhe ja sukulaiset ovat
kaikki puolen tunnin päässä tavoitettavissa hädän hetkellä tai mikä vielä
parempaa, silloinkin kun vain kaipaa hyvää seuraa
En ole kuitenkaan ihan varma, onko yhteisöllisyys seurausta
tiiviistä ystävyyssuhteista, vai vain jostain tunteesta ympärillämme. Jostain
syystä koin takavuosina hämmentävää yhteisöllisyyden tunnetta Aalto-yliopiston
laskutuvassa, vaikka paikalla olisikin ollut vain puolituttuja. Ja melkein,
kyllä, tunsin kateutta vieressä puurtavia fyysikoita kohtaan, jotka nablasivat
laajan matikan tehtävien parissa ja yömyöhään vielä klubi-illassakin
piirtelivät kaavoja pöytäliinoihin. Yhteinen päämäärä ja jaettu tila toivat
yhteisöllisyyttä.
Jotain kiehtovaa uudessa ympäristössä ja yhteisön
puuttumisessa kuitenkin on: itsensä likoon laittaminen. Ensimmäisinä päivinä
Tukholmassa pohdiskelin seuraavia kysymyksiä: Löytäisinkö täältäkin ystäviä?
Kuuntelisiko täälläkin joku murheitani? Miten uudessa paikassa onnistuu rakentamaan
ympärilleen turvallisen ilmapiirin? Ja mikä riittää itse kullekin tuomaan
yhteisöllisyyden tunteen? Jos ei kaupassa aina törmää tuttuihin, voiko silti
ajatella olevansa osa yhteiskuntaa? Tottuisinko siihen, että minulla ei uudessa
paikassa olisikaan tosiystäviä?
Kysyin Ruotsissa tapaamiltani kansainvälisiltä
opiskelijoilta usein, että miten he kokevat sopeutuneensa maahan. Moni vastasi
samaa, mitä Suomesta usein kuulee: sopeutuminen on erittäin vaikeaa.
Ruotsalaiset eivät tunnu päästävän elämäänsä helposti. Luulet jo olevasi ruotsalaisen hyvä ystävä, mutta sitten
hän sulkeekin oman elämänsä vain itselleen. Ei tervehdi kun kohtaatte, ja kun
kysyt, miten viikonloppu meni ja mitä teit, hän vain kertoo lauantain ja
sunnuntain säästä. Jotkut kansainvälisistä opiskelijoista totesivat, että Ruotsi on pakko jättää
taakse, koska he haluavat asua maassa, jossa voivat todella päästä sisään
yhteisöön.
Mutta kaikki tämä tapahtuu myös omassa yhteisössäni ja Suomessa.
Uuteen kaupunkiin, uuteen elämäntilanteeseen tai uuteen maahan saapuneet ihmiset
etsivät omaa paikkaansa. Hekin vaeltelevat juhannusaattona Helsingissä ja
miettivät, miksi kaupunki on niin autio ja miksi alkoholi on loppu kaikkialta.
Välillä mietin, miksi en näe enemmän vaivaa toivottaakseni heitä tervetulleiksi.
En ole yksin tämän ongelman kanssa. Aalto haluaa
kansainvälisiä opiskelijoita. Suomi haluaa kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä.
Haluamme uusia ideoita ja ihmisiä. Uutta työvoimaa, lisää verorahoja,
kansainvälisiä linkkejä ja verkostoja. Mutta paljon tästä hyvästä jää saamatta,
jos emme pysty ottamaan muualta tulleita yhteisöömme. Minultakin jää paljon
saamatta, jos en osaa ottaa uusia ihmisiä elämääni: potentiaalinen uusi ystävä ja raikkaita ajatuksia.
